Lukukausimaksut sotisivat mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan
Yksi hyvinvointivaltion perustavanlaatuisista lupauksista on mahdollisuuksien tasa-arvo. Lukukausimaksut sotisivat merkittävästi tätä periaatetta vastaan: vähävaraisemmista taustoista tulevat hakeutuisivat korkeakouluun harvemmin, jos se vaatisi vielä suurempaa opintolainaa.
Korkeakouluopintojen maksullisuudesta on herännyt keskustelua, kun päivän Hesarissa taloustieteilijä Vesa Vihriälä esittää korkeakouluihin lukukausimaksuja. En kannata Vihriälän ajatusta.
Yksi suomalaisen hyvinvointivaltion perustavanlaatuisista lupauksista on ollut mahdollisuuksien tasa-arvo, eli ajatus siitä, että kaikilla meistä tulisi taustasta riippumatta olla edes suunnilleen samat mahdollisuudet elämässä. Lukukausimaksujen käyttöönotto korkeakouluissa sotisi merkittävällä tavalla tätä periaatetta vastaan: tutkimukset nimittäin osoittavat, että vähävaraisemmista taustoista tulevat opiskelijat eivät todennäköisesti hakeutuisi korkeakouluopintoihin yhtä paljon, jos ne vaatisivat vielä nykyistäkin suurempaa opintolainaa. Oma kysymyksensä toki on, että jo nyt korkeakouluopintojen lainapainotteisuus on noussut niin suureksi, että se vaikeuttaa monien opiskelijoiden opintojen suorittamista ja valmistumista.
Ekonomistina Vihriälä tuntuu luottavan vahvasti ajatukseen aina rationaalisesti omaa etuaan tavoittelevista ihmisistä, joita lainan mukanaan tuomat riskit eivät haittaa, koska tutkinnon tuomat tulot siintävät varmoina horisontissa. Valitettavasti todellisuus ei ole ihan näin suoraviivainen. Jos on saanut elää taloudellisesti turvatun ja vakaan lapsuuden, tai jos oikeastaan aina tietää voivansa luottaa siihen, että laskut eivät pääse ulosottoon, tai vanhemmat tai sukulaiset auttavat tarvittaessa, saattaa ihmetellä, miksi joku toinen kokisi opintolainan niin isoksi riskiksi, että välttelisi sitä viimeiseen asti.
Vähävaraisuus kuitenkin vaikuttaa ihmisen ajatteluun monella tapaa: se lisää tarvetta vältellä taloudellisia riskejä, heikentää kykyä suunnitella tulevaisuutta pitkäjänteisesti ja vaikeuttaa itsesäätelyä ja sitä kautta esimerkiksi pidempien opintojen loppuun saattamista. Lisäksi se lisää turvattomuutta, stressiä, ahdistusta, itseluottamuksen puutetta ja arvottomuuden tunnetta.
Opintolainan ottamiseen liittyy erillinen psykologinen este, joka ei ole pelkistettävissä rationaaliseen riskinarviointiin. Tutkimukset osoittavat, että velkakammo rajoittaa vähävaraisten opiskelijoiden pääsyä korkeakoulutukseen ja supistaa heidän koulutusvalintojaan esimerkiksi lyhyempiin tutkintoihin.
Vaikka lainojen lisääntymistä opintotukijärjestelmissä on perusteltu mahdollisuuksien tasaamisella, kasvuolosuhteidensa takia lainaa pelkäävien opiskelijoiden kohdalla kehitys saattaa kaventaa vaihtoehtoja ja heikentää mahdollisuuksia päästä korkeakoulutukseen ja valmistua.
Suomen tavoite on nostaa korkeakoulutettujen osuus työvoimasta 50 prosenttiin, mutta nykyisellään olemme jämähtäneet eurooppalaisittain heikkoon 39 prosenttiin. Jos tavoite oikeasti halutaan saavuttaa, tarvitsemme korkeakouluihin jokaisen sinne haluavan ja kykenevän nuoren, emme vain niitä, joiden perheen varallisuus ja tasapainoiset ja vakaat kasvuolot mahdollistavat uskalluksen ottaa lainaa tutkinnon saamiseksi.
Lähteet:
de Bruijn, E.-J. & Antonides, G., 2021, Poverty and economic decision making: a review of scarcity theory Mani et al., 2013, Poverty Impedes Cognitive Function Jones, S., 2016, Expressions of student debt aversion and tolerance among academically able young people in low-participation English schools