Mitä menetämme, kun sote-järjestöt leikataan henkihieveriin?

Ymmärrämmekö oikeasti, mitä menetämme, kun sote-järjestöt leikataan henkihieveriin?

Tämä tuli mieleeni eilen illalla, kun päädyin muistelemaan sote-järjestöjä, joilta olen saanut elämäni aikana tukea ja apua, ja joita ilman en välttämättä olisi elämässä siinä, missä nykyään olen.

14-vuotiaana kipuilin pitkäaikaissairauteni kanssa, enkä halunnut hoitaa sitä kunnolla. Pääsin sote-järjestön järjestämään samaa sairautta sairastavien nuorten vertaistukipäivään, jossa muistan ymmärtäneeni, että omat asiani olivat oikeastaan aika hyvin ja tilanteeni aika helppo. Aloin hoitaa lääkitystäni vastuullisemmin.

16-vuotiaana jouduin vakavasti koulukiusatuksi, kun silloiset parhaat ystäväni, joiden kanssa olin viettänyt koulupäiväni ja vapaa-aikani, päättivät keskenään yhden viikonlopun aikana, etteivät enää aio olla ystäviäni. Maanantaina kouluun tullessani he eivät enää puhuneet minulle. Jouduin aika täydelliseen shokkiin, johon lopulta sain apua sote-järjestön ja kaupungin yhdessä pyörittämästä nuorten kriisikeskuksesta, jonka kautta pääsin nopeasti keskusteluavun piiriin.

27-vuotiaana sain sote-järjestöltä apua imetykseen, joka ei esikoisen ensimmäisinä viikkoina meinannut millään onnistua ja joka uhkasi synnytyksenjälkeisissä hormonihuuruissa ja synnytyksenjälkeisen masennuksen kanssa vielä tietämättäni kamppaillessa syödä kaiken pienenkin ilon vauvan ensiviikoista.

27-vuotiaana löysin, edelleen masennuksen kanssa kamppaillessani, edes hiukan seuraa vauva-arjen päiviin sote-järjestön järjestämästä äiti-vauva-toiminnasta.

29-vuotiaana sain apua lastenhoitoon Mannerheimin Lastensuojeluliiton edullisen lastenhoitajapalvelun kautta. Aikanaan 15-vuotiaana tämä oli myös itselleni yksi ensimmäisiä työpaikkojani, kun MLL koulutti minut lastenhoitajaksi ja pääsin sen välitystoiminnan kautta perheisiin hoitamaan lapsia ja tienaamaan taskurahaa. Jo viime kierros hallituksen leikkauksia päätti tämän toiminnan ainakin Pirkanmaalla.

Omaa elämääni sellainen sote-järjestöjen toiminta, josta nyt leikataan ja jota nyt joudutaan ajamaan alas, on siis kannatellut monessa kohtaa.

Ja vaikken ole asiasta monen ihmisen kanssa edes keskustellut, tiedän lähipiiristäni useita ihmisiä, joiden elämää sote-järjestöt ovat vastaavalla tavalla kannatelleet:

Tunnen ihmisen, joka sai apua sote-järjestöltä, kun hänen alkoholinkäyttönsä meinasi riistäytyä käsistä. Eläkeläisen, joka muutettuaan uudelle paikkakunnalle löysi mielekästä tekemistä päiviinsä sote-järjestön järjestämästä toiminnasta. Lapsen, jolla ei ole paljon kavereita, mutta joka on saanut sote-järjestön järjestämästä toiminnasta kivaa tekemistä muiden lasten kanssa kerran viikossa. Aikuisen, jonka vanhempi kuoli yllättäen, ja joka sai tukea sote-järjestön tarjoamasta keskusteluavusta.

Kaikki tämä tuki ja apu on nyt vaakalaudalla, lähes kaikki näistä järjestöistä irtisanovat henkilöstöään ja supistavat toimintaansa, eivätkä hyvinvointialueet pysty sitä pienenevän rahoituksensa kanssa kamppaillessaan millään korvaamaan.

Perussuomalaisten osalta tämä toiminta ei tietenkään yllätä, mutta myönnän suoraan, että suurin pettymykseni kohdistuu kokoomukseen.

Kokoomuksessa on paljon pitkän linjan poliitikkoja, jotka ainakin väittävät yrittävänsä pitää kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa mukana, ja jotka tietävät hyvin järjestöjen tekemän työn merkityksen ja korvaamattomuuden. Ja silti tämän katastrofin annetaan tapahtua.

Todennäköisesti jokainen meistä tuntee useita ihmisiä, joita suomalainen sote-järjestökenttä on heidän elämänsä aikana kannatellut. Näitä ihmisiä on Suomessa kymmeniä ja satoja tuhansia.

Suomi ei näytä samalta näiden leikkauksien jälkeen, ja läheisemme tai me itse emme saa enää apua ja tukea samalla tavalla näiden leikkauksien jälkeen. Siitä olen äärettömän surullinen.